Anna Viljamaa: Arvokas vanhuus vaatii rohkeutta – ylihoito ei ole huolenpitoa
Ikääntyvän väestön määrän kasvaessa rajusti ja hyvinvointialueiden talouden ollessa tiukoilla, olemme terveydenhuollossa vaikean eettisen kysymyksen äärellä. On uskallettava puhua suoraan siitä, mitä hyvä hoito tarkoittaa elämän loppuvaiheessa. Aivan liian usein arvokas hoiva vaihtuu raskaaksi ylihoidoksi ja ylidiagnostiikaksi, jotka kuormittavat sekä vanhusta että ehtyviä resurssejamme.
Hoitotahto on ikäihmisen paras turva, mutta se on yhä alihyödynnetty ja tehdään aivan liian myöhään ja päätökset kaatuvat usein omaisten harteille. Kun toimintakyky heikkenee tai muistisairaus etenee, tahto omasta hoidosta on oltava kirjattuna. Hoitotahdolla varmistetaan, että hoito on linjassa henkilön omien arvojen kanssa – ei sen mukaan, mitä teknisesti on mahdollista tehdä.
Ylihoitaminen ja ylidiagnostiikka ovat eettinen ongelma. Kun pitkälle edennyttä muistisairautta sairastavaa tutkitaan kalliilla kuvantamisilla tai aloitetaan elämää keinotekoisesti pidentäviä hoitoja ilman toivoa toipumisesta, rikomme usein hyvän hoidon periaatteita. Kysymys ei ole säästämisestä, vaan oikea-aikaisesta siirtymisestä palliatiiviseen hoitoon, jossa keskitytään kivuttomuuteen ja inhimilliseen kohtaamiseen.
Hoidon linjaamiseen vaaditaan kuitenkin selkeitä muutoksia myös virallisiin Käypä hoito – suosituksiin. Muutoksia tarvitaan, jotta nuorten ja toki kokeneempienkin lääkärien on helpompi tehdä lääketieteellisesti ja eettisesti oikeat, usein vaikeat ratkaisut ikäihmisen hoidossa ilman pelkoa hoitovirheestä.
Tämä ei tarkoita sitä, etteikö ikääntyviä hoidettaisi tai että heidät jätettäisiin heitteille. Kyse on hoidon laadusta. Monilla lääkkeillä on ikääntyessä hankalia sivu- ja haittavaikutuksia, joita pitää osata ottaa huomioon kokonaisuudessa. Toisinaan lääkityksen karsiminen ja hoidon keventäminen parantavat vanhuksen elämänlaatua huomattavasti enemmän kuin uusien lääkkeiden määrääminen.
Hoidon linjausten on oltava selkeitä: ei kaikkea mahdollista, vaan kaikki tarpeellinen. Haluatko sinä päätyä hoivakotiin vaikean muistisairauden kanssa niin, ettet muista omaisiasi, mutta elämääsi pitkitetään vahvalla lääkityksellä ja kaikkien infektioiden hoidolla? Minä en.
Siksi aiheesta on uskallettava puhua. Hoitotahto on tehtävä silloin, kun on vielä terve. Hoitohenkilökunnan on puolestaan uskallettava ottaa hoitolinjaukset puheeksi jo varhaisessa vaiheessa. Hoitotahdosta olisi hyvä keskustella viimeistään ikäneuvolassa tai mielellään jo aiemmin esimerkiksi seniorineuvolassa. Arvokas vanhuus ei ole elämän pidentämistä hinnalla millä hyvänsä, vaan inhimillisen elämän varmistamista loppuun saakka ja tähän myös omaiset tarvitsevat tukea.
Tulen jättämään aluevaltuustolle aloitteen moniammatillisen kehittämistyöryhmän perustamisesta. Sen tehtävänä olisi luoda alueellemme selkeät linjaukset hoidon rajauksista ja suunnitella, miten nämä vaikeat keskustelut hoidetaan inhimillisesti ammattilaisten ja omaisten välillä. Meidän on annettava ammattilaisillemme selkänoja tehdä oikeita päätöksiä silloin, kun lääketieteen keinot kääntyvät potilasta vastaan.
Anna Viljamaa
Terveyskeskuslääkäri, Aluevaltuutettu ja ikääntyneiden palvelulautakunnan jäsen
